Tottuuko niihin jossain vaiheessa?

Siis uusiin vauvauutiisiin? Tänään taas tuli uusi, vaikka väittävät että se ei ole minulta pois, se on minusta pois. Tuntuu, että joka kerta pala sydämestä kammetaan irti pienellä tikulla. Nyt se ei enää tunnu ihan niin pahalta kuin viime keväänä. Kai tähän siis jollain asteella turtuu. Palaako sydän koskaan kokonaiseksi, vai rampautuuko se lopun elämän ajaksi?

Hetken aikaa olo oli jo hieman parempi, nyt jotenkin sade ja harmaus valtaavat myös mielen. En jaksa olla oma iloinen itseni ja valitettavasti olotilani heijastuu myös ympärilleni. Itkuisuutta, saamattomuutta ja kärttyisyyttä, vanhojen asioiden vatvomista. Kuka tällaisen kanssa jaksaisi olla.

Suku?

Sain käsiini sukuamme koskevan kirjan. Siis sukukirjan, jossa on jäljitetty ihmiset aina 1700-luvun puoliväliin asti. Valtava opus jossa yli 600 sivua sukumme henkilöitä. Innokkaasti sitä eilen ja tänä aamuna selailin.Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja mikäs tämän mukavampaa, tietää mistä itse on tullut.

Tänään päivällä se sitten iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minulla ei ole lisätä ketään tuohon kirjaan. Enkä tiedä onko minulla koskaan jälkeläistä, joka voisi tutkia omia juuriaan ja saada jotain käsitystä siitä mistä on tullut. Jatkumo minun kohdallanin on siis katkolla...

Jos jotain positiivista tästä on havaittavissa, kirja on sen verran paksu että ei suvussa hirveästi taida olla lapsettomuutta.. eli jos se olisi periytyvää minun ei tarvitse olla huolissani :P

Pelkoa.. rationaalista vai irrationaalista..

Alla oleva pohdiskelu ei ole tarkoitettu kenellekään piikiksi lihaan. Vain omia ajatuksiani itsestäni ja elämästäni tällä hetkellä.

Vuosi on siis täynnä. Minä en halua luovuttaa, en koskaan ole ollut luovuttajatyyppiä (paitsi verenluovuttaja heh heh...). Minulle luovuttamista olisi tällä hetkellä lääkäriin meno ja hoitojen aloittaminen. En tiedä miksi se tuntuu niin julmetun pahalta, syönhän minä buranaakin tarvittaessa.  Ehkä taustalla lienee tiedostus siitä, että olen epätäydellinen tässä maailman luonnollisimmassa(?) asiassa. En kuitenkaan ole perfektionisti. Olen ollut kovin moneen asiaan tyytyväinen elämässäni vaikken ole saanut kaikkea suurta, mahtavaa ja kiiltävää, mutta olen myös pienestä lähtien ollut ihminen jolle perhe ja omat lapset ovat isoja asioita. Ehkä sen vuoksi tämä epätäydellisyys kaivelee ajatuksena. Toisaalta siihen liittyy myös ajatus siitä että luonto haluaa estää meidän lisääntymisemme tällä hetkellä syystä tai toisesta. Kaikki ei ehkä siis ole niinkuin pitää. Onko vika minussa, hänessä vai meissä molemmissa on loppujen lopuksi samantekevää, koska lasta ei kuulu eikä näy. Toisaalta teenkö sillä tiedolla että minussa on jotain vikkaa tällä hetkellä mitään jos kerran olen sitä mieltä että luonto hoitaa tavalla tai toisella.

Jos menisin ottamaan selvää missä on vika, joutuisin "väkisin" ehkä muuttamaan itsestäni jotain. Eihän parisuhteessakaan pidä muuttaa itseään väkisin, miksi tässä asiassa sitten.


Toivon että jossain vaiheessa luisun tähän asiaan sisälle kuten Hyrskynmyrskyn .Pikkuhiljaa kasvaisin hyväksymään epätäydellisyyteni ja voittaisin pelkoni tätä maailmaa kohtaan. Vielä en taida siihe olla valmis mutta ehkä jonain päivänä..

Ajan pysähtyminen

Vuosi sitten.. häistä oli toivuttu ja suunnitelmat suuret. Meille pikkuinen. Perhe olimme jo silloin, mutta jotakin vielä puuttui.

Onko siitä todella jo vuosi? Tuolloin ajattelin että tänä syksynä nautin ruskasta ja metsän tuoksusta koiran lisäksi lapsen kanssa. Tuleva joulu olisi ensimmäinen yhteinen meille. Nautittaisiin kynttilöistä, lämmöstä ja pienen jokelluksesta. Niistä haaveista on todella vuosi aikaa nyt.

Tuntuu, että viimeisen kuukauden aikana nämä haaveet ovat kaikonneet askel askeleelta kauemmas. Vähän kuin seisoisi yksinään neljän ruuhkassa keskellä isoa risteystä; paljon on ympärillä mutta juuri se jokin puuttuu. En saa otetta.. En ole vielä epätoivoinen, mutta ruusunpunaiset haaveet ovat kaikonneet jo.  Todellisuus on aivan toinen kuin minkä sen haluaisin olevan, eikä sitä vastaan pysty taistelemaan.

Viime syksynä tutkailin vaunuja netistä, luin kantokoppavertailuja lehdistä ja salaa kaupassa sivusilmällä ihastelin vauvanvaatteita. Kohta päästäisiin ostoksille, meidän omalle pienellä. Enää ei tee mieli tutkia noita sivuja. Kaupassakin kiiruhdan vaateosaston ohi nopeasti jotta en näkisi pieniä vaatteita hypisteleviä vanhempia ja isovanhempia.

Vaikka haaveista on nyt vuosi aikaa, odottelen vielä kolme kuukautta jotta vuosi tulee täyteen edellisestä plussasta. Tai ehkä saatan odottaa vuoden loppuun, jos vaikka joululahjan saisi... Sieltä ne haaveet taas kurkistaa ja sekoittaa mun pään..

Vickan parka..

Ei käy kateeksi että perheenlisäys on vähintään kahden valtion huolenaihe. Kaipa sitä on Viksun ja Danin häistä lähtien odoteltu vauvauutisia, niitä on ruinattu ja kinuttu. Nyt kun pieni ilmoittaa tulostaan (?) niin nimeä jo mietitään vaikka raskaus ei vielä ole kovinkaan pitkällä. Sitäpaitsi kelle muulle se kuuluu kuin vanhemmille..

Sama taitaa olla edessä myös Williellä ja Catella.. Sieltähän kaiketi keskenmenouutinenkin ehti jo kantaututa. Kyllä vaan kytätään. Enpä tiedä kyllä että kuinka paljon meitä kytätään, säälitään tai saako meistä puheenaihetta. Aika lailla sama koska asia ei muille kuulu.

Jossain selaamassani blogissa (valitettavasti en juuri muista missä..) pohdittiin eri medioiden kautta tulevia vauvauutisia ja omaa suhtautumista siihen. Minulla taitaa olla sama fiilis kuin tekstin kirjoittajalla, blogeissa se on iloinen asia, saa hymyilemään. Facebook sen sijaan saa minulla sarvet kasvamaan otsalohkoon ja tupinaa kuuluu näppäimistön ja penkin välistä. Lehdistä seurattuna tulee vain vähän haikea fiilis. Tiedä sitten mistä johtuu. Mutta selvästi reagoin eri tavoin eri tiedonlähteisiin ja henkilöihin.

Huomaan jatkuvasti kirjoittavani negatiiviseen sävyyn. Nyt täytyy olla joku kausi menossa. En mä oikeasti ole tällainen... enhän..

Ajatuksia ja kokemuksia kesältä..

Syksy tekee tuloaan. Sen voi jo haistaa.

Pidän syksystä. Odotan jo kauniita värejä ja kuulasta ilmaa josta saa ammennettua voimaa talvea kohden. Tämä on mielestäni vuodessa ehkä melkein se tylsin vaihe (paitsi juuri nyt kun  aurinko jostain pilviverhon takaa heittää hennon varjon näppäimistölle..). Suurella osalla ihmisiä on erilaisia uuden alkuja menossa, koulut alkavat, töihin palataan, vaihdetaan työkavereiden kanssa kuulumisia.

Kesä on ollut tavallaan raskas vaikka varsinaisen yrittämisen onkin pystynyt siirtämään taka-alalle ja nauttimaan auringosta, terassista, lomamatkoista. Kesään on mahtunut iso liuta vauvauutisia, pelkästään sukulaisista niitä on pomppinut 4 kpl:tta, muita tuttuja siihen lisäksi kymmenkunta. HURJA MÄÄRÄ!!

Tähän liittyen olen pohdiskellut lausahdusta jonka puolisokin heittää välillä ilmoille; "toisten lapsi ei ole meiltä pois". Itseasiassa olen tavallaan tästä eri mieltä. Jos tietty prosentuaalinen määrä ihmisistä todennäköisyyslaskennan mukaan lapsettomia, eikö silloin jokainen raskaus ja lapsi ole minun mahdollisuudestani pois?  Tiedän tämän kuulostavan kovin negatiiviselta, mutta eikö toisin ajatteleminen ole itsensä huijaamista? Ei sillä, olen kyllä alkumasennuksen jälkeen iloinen toisten puolesta. Toisaalta positiiviset ajatukset kantavat pidemmälle, eihän siitä pääse mihinkään.

Toinen asia, joka viimeaikoina on painanut mieltä, on se että joidenkin ihmisten mielestä lapsi tulee "ansaita" vastoinkäymisten kautta. Kun nyt uusi perheenjäsen ilmoittaa tulostaan, niin suodaan onni heille, onhan heillä ollut niin kovin rankkaa. Tässä tapauksessa kyseessä ei todella ole ensimmäinen lapsi. Perheessä on ollut rankkaa, mutta jos tämä on se mittari minkä mukaan jälkikasvua jaetaan, tai ajatellaan lapsentulon "kuuluvan", en ehkä halua olla jonossa enää. En minä halua ottaa kaikkea maailman lantaa naamalleni, koska siitä ei tunnu tulevan loppua. Paitsi jos p****n määrä on vakio. Kiitos kaikki kerralla sitten vaan...

Ja sitten kun kerran tähän avautumisen vauhtiin olen näköjään päässyt  (ja fiilis on monin kerroin parempi kuin maanantaina...) niin kylläpäs tämä samainen edellämainittu tuttu kesällä totesi erään ikävän tapahtuman päätteeksi että "ehkä se on korkeamman kädessä, kaikkia ei ole tarkoitettu äidiksi..". Tämä lause ei ollut minulle tarkoitettu, mutta varmaan olisi voinut vatsalaukun tähystyksen tehdä siinä hetkessä kun leuka loksahti auki. Kylläpä se kolahti. Kaikuu nuo sanat edelleen korvissa. Tehokkaasti siis luen rivienvälistä ja imen itseeni kaike negatiivisen. Kai sitä olisi aika yrittää etsiä jotain positiivistakin...vaikka tuo valo tuolla ulkona..

Pahaa oloa

Ahdistusta. Fyysistä pahoinvointia. Edes itkua ei tällä hetkellä tule vaikka mieli tekisi.

Vauvauutisia tunkee joka suunnalta. Syntyneitä, syntymässä olevia, raskauksia, alkuraskauksia.. Tekisi mieli vetää huppu päähän ja katsoa vaan omia varpaita. Missäköhän vaiheessa väkinäinen onnitteluhymy vaihtuu irvistykseksi. Nyt on tunne että kohta en kestä enää.

Kotona on ahdistavaa. Puoliso on tällä hetkellä mielummin töissä ja tapaa työkavereita kuin yrittäisi ymmärtää ja kuunnella minua. Tunnen olevani tällä hetkellä  todella yksin. No, itsepä olen hautani niinsanotusti kaivanut, unohdin vaan ottaa tikkaat mukaan jotta pääsisin täältä pohjalta pois.  

Juuri nyt en tiedä mihin suuntaan kulkea.