Blogin päättyminen ja uuden alku

Jos joku haluaa seurata selviytymistäni tästä kurasta, aloitan uuden blogin osoitteessa http://kivettynytsydan.blogspot.com/

Toivon sen toimivan itselleni terapiana ihan yhtä lailla kuin tämäkin kirjoittelu on toiminut. Pitkä on matka edessä...

Blogin päättyminen

Eilen aamulla puoliso ilmoitti haluavansa avioeron. Ei terapiaa, ei keskustelua, ei mitään millä asiaa voisi korjata. Hän on kovin rakastunut työtoveriinsa ja meillä ei kuulemma ole enää tulevaisuutta.

Monta kertaa kysyin, "onko sulla töissä joku?" "Ei ole." oli vastaus joka kerta. Kunnes sunnuntaiaamuna heräämisen jälkeen vihdoin sylkäisi kaiken ulos. Valheita, petosta, mitä kaikkea muuta, en pysty edes tällä hetkellä ajattelemaan.

Minun elämäni kääntyy nyt täysin ylösalaisin. Pakkasin eilen jo tavaroita ja siirryin vanhempieni luokse. Onnellista on myös huomata, kuinka monta ystävää on, jotka haluavat auttaa minua nousemaan tästä paskasuosta. Ehkä jonakin päivänä. Haavat ovat niin syviä että tuskin kokonaan ikinä paranevat. Jos itsetuntone ei koskaan ole ollut paras mahdollinen, niin ei se ainakaan tästä parane. Liian monet muistot viiltelevät..

KP 2 ja 25 asiaa minusta

Kiertopäivä 1 oli siis eilein. Pysytellään kierron pituudessa 31 ja 34 päivän välillä, nyt oli 32. Vaikka mitäpä tuolla tiedolla tällä hetkellä tekee, eipä oikein mitään. Ympärillä pörräävien vauvauutisten ja poksahtelujen sekaan mahtui myös yksi keskenmeno. Vaikka aina uusi raskausuutinen kirveleekin, kirvelee vielä enemmän se, että jotain olemassa olevaa otetaan pois. Eli paskan määrä on siis edelleen vakio.

Sitten tartun haasteeseen ja listaan itsestäni 25 asiaa.. *huoh* siinähän niitä sitten..

1. Olen lapsista keskimmäinen. Vanhempia sisaruksiahan on aina loistoa piinata, nuoremmat sen sijaan ovat ihan hirveitä. Ainakin silloin joskus lapsena kauan kauan sitten.

2. Olen toiminut yrittäjänä muutamia vuosia. Nyt jollain tavalla tuntuisi tämä touhu riittävän. Mutta toisaalta tulevaisuus on juuri tällä hetkellä niin avoin etten halua tehdä mitään hätiköityä.

3. Toiveikkaan kirjoitus olisi voinut olla melkein omilta näppiksiltäni. Ainoastaan en ole nörtti. :) En tule tietokoneiden kanssa toimeen koska ne ovat olevinaan minua fiksumpia. Eivät ole. Kynällä ja paperilla pärjää hyvinkin pitkälle.

4. Tykkään näpertämisestä. Askartelusta, neulomisesta, virkkaamisesta, ristipistoista jne. Ainoastaan ompelukoneen kanssa en ole kovin sinut. Haluaisin opetella korusuunnittelua ja tehdä niitä.

5. Tykkään lähes kaikenlaisista leffoista. Toimintaa, romantiikkaa, kauhua, komediaa, scifiä.. lähes kaikki uppoaa jos leffa itsessään on hyvin tehty ja siinä on hyvä  juoni. Suosikkeja ehdottomasti Tuulen Viemää (olen nähnyt aivan liian monta kertaa..), Memphis Belle, Cry Baby, Platoon -nuoret sotilaat, LOTR,

6. Rakastan lukemista. Harmittavan vähän olen viimeaikoina lukenut. Nyt juuri kaappasin kirjahyllystä Zana Muhsenin Myyty -kirjan. Vaikka olen senkin lukenut jo monta kertaa...

7. TV:sarjoista koukuttaneet ovat aikanaan sarjat kuten Absolutelu Fabulous, Gimme Gimme Gimme, Bad Girls, Ally McBeal, Sinkkuelämää, nykyään esim. Mentalist, CSI, Criminal Minds, Tartu Mikkiin, Rillit Huurussa, Amyn Lailla. Viikonloppuaamut sujuvat sohvalla sarjamaratonin parissa kun kyytipoikana on pannullinen kahvia.

8. Rakastan syksyisen metsän tuoksua. Juuri sitä alkusyksyä kun pieni kosteus hiipii metsään, mutta on vielä lämmintä ja aurinko siivilöityy oksien lävitse sammaleeseen.

9. Syysiltoihin kuuluvat kynttilät ja punaviini. Nam. Ja juustot jos oikein mopo karkaa lapasesta..

10. Koukutun helposti erilaisiin nettipeleihin joissa täytyy vaihtaa palikoiden paikkoja tai ampua palloja. Niissä vierähtää tovi jos toinenkin..

11. Pidän myös palapeleistä. Niitä ei vaan valitettavasti mahdu enempää seinille.

12. En osaa sanoa EI. Se on äärimmäisen vaikea sana. Sen vuoksi olen osallisena yhdessä jos toisessakin jutussa.

13. Minusta piti tulla poliisi. Mutta näköni on sen verran huono etten olisi päässyt kenttätyöhön.

14. Musiikkia kuuntelen laidasta laitaan. Hevistä reggaehen. Ainoastaan örinähevi ja liian pitkään toistettu tekno eivät uppoa..

15. Kädessäni pysyy myös kirves, saha ja porakone. Puiden hakkaus haloiksi on todella terapeuttista.

16. Luulen olevani liian hyväsydäminen. Ja ehkä jopa hieman kärsin siitä.

17. Haluaisin laihtua n. 20 kg. Se vain ei käy niin helposti. tällä hetkellä syön n. 1200 kcal / vrk ja paino vaan pysyy samassa...

18. Haluaisin osata laulaa. Pidän laulamisesta. Etenkin autossa, radio kovalla. Ilman yleisöä. :)

19. Huomaan useammin olevani Wagner ennemmin kuin Viivi..

20. Haaveilin aina parista lapsesta. Onnellisesta kodista. Iloisista hetkistä. Nyt en tiedä saanko niitä. Minulla on ollut onnellinen koti ja iloisia hetkiä. Lapset puuttuivat. Ja onko niitä kaikkia yhtäaikaa. jää nähtäväksi.

21. Pari viikkoa sitten ehdin miettiä että entä jos lopettaisi kaiken tämän. Miten ja missä sen tekisin?  Mitä asioita pitäisi järjestellä etukäteen? Onneksi nuo ajatukset ovat nyt poissa vaikka ihan onnelliseksi en itseäni kuitenkaan nytkään sanoisi.

22. Minulla on yksi Ystävä isolla Y-kirjaimella. Paljon kavereita. Ja vielä enemmän tuttuja. Mistä johtuu myös että kaikki tuntee apinan mutta apina ei tunne ketään..

23. Pidän nukkumisesta. Vähintään seitsemän tuntia yössä, mutta viikonloppuisin kymmenenkään tuntia ei ole mikään ongelma. Sitä olenkin miettinyt miten lapsukaiset sopisivat tähän yhtälöön. Olen myös aika sikeäuninen, enkä herää kovin helposti..

24. Kaipaan suunnattomasti hellyyttä. Kosketuksia, suukkoja, sanoja. Tunnetta että olen tärkeä. Viihdyn kainaloon käpertyneenä.

25. Oli vaikea keksiä näitä juttuja tänne koska haluan tehdä tämän kunnolla. Mutta en kuitenkaan halua kertoa liikaa itsestäni koska haluan olla anonyymisti täällä. Haluan sanoa asioita niinkuin ajattelen ilman että mietin loukkaanko läheisiäni. Mutta luulen tämän listan kuitenkin jotain minusta kertovan. :)

KP 1 odottelua ja epäreilu asettelu

Kp 1 pitäisi olla käsillä tänään. Odottelua. Tai sitten stressi on iloisesti heittänyt kehon sekaisin. No eipä olisi uutinen.

En halunnut että minusta tulisi puolison jokaista menoa epäilevä hermoheikko paska. Sellainen nyt kuitenkin tunnen olevani. Puoli tuntia venähtänyt työpäivä ja "nyt se on painamassa jotain muijaa työpäivän päätteeksi". Tekstariin ei tule vastausta puolen tunnin sisällä "missähän se nyt oikein mahtaa olla kun ei vastaa..". Hyvästi järjellinen elämä. Ei, en halua olla tällainen.

Varoitus! Jos aiot mennä katsomaan elokuvaa Headhunter, älä lue enempää. Seuraava teksti sisältää elokuvaan liittyvää informaatiota! Leffa oli mielestäni ihan ok pätkä.

Eli siis käytiin tuossa leffassa. Mitenkä tuo elokuva sitten sattuukin alkamaan niiiiiiiin tilanteeseen sopivalla tavalla?!?!? Mies pettämässä vaimoaan. Mies joka ei anna vaimolleen lasta.  Leffan edetessä miehelle selviää että vaimokin on pettänyt häntä, ja TUOHAN ON SUURI JÄRKYTYS MIEHELLE!!!! Missään vaiheessa ei edes vaikuta siltä että miehellä kävisi mielessä edes hetkellisesti se mitä itse on tullut duunailtua. No eipä kyseessä ollutkaan parisuhdedraama ja tuo olisi ollut hyvinkin epäoleellista tuon elokuvan kannalta. Mutta minulle se oli oleellista siinä hetkessä. Mietin, että näin se menisi varmaan meilläkin. Jos minä tekisin jotain vastaavaa kuin puolisoni ja jäisin siitä kiinni tai tunnustaisin, hän olisi varmasti äärimmäisen loukkaantunut ja järkyttynyt. 


Muutoin tilanne alkaa koko ajan olla hieman parempi minun hetkellisistä paniikkikohtauksista huolimatta. Luulen niiden seuraavan minua jonkin aikaa vaikka kuinka yrittäisin asioita järkeillä. Minun on nyt vain kasvettava tämän tilanteen herraksi.

Toiveikas heitti minulle haasteen, jossa minun tulee kertoa itsestäni 25 uutta asiaa. Palaan tähän kunhan ensin saan ajatukseni seuraavaa kertaa varten sen verran järjestykseen että saan jotain järjellistä kirjoitettuakin. :)

Miten tv-ohjelmsita bongaa asioita?

Se on jännä miten tuntuu siltä että tv-ohjelmat koskettavat minua juuri niillä asioilla jotka ovat minulle ajankohtaisia. Puumanaista katsellessa siinä sivuttiin pettämistä. Amyn lailla sarjassa tehtiin positiivisia raskaustestejä ja Muodin huipulle Heidi kertoo heti ohjelman alkumetreille olevansa "raskaasti raskaana..".. joo.. ehkä pitäis lopettaa tv.n katselu. TAI sitten siirtyä sarjamurhaelokuviin tai muuhun sellaiseen.

Toinen asia mikä mietityttää, on se että miksi en ole riittävän vahva jotta voisin hylätä fb:n. Kun huomaa, että oma statuspäivityksesnä on kahden päivityksen välissä, joista alempi hehkuttaa Kelan äitiyspakkauksen saapumista ja ylempi kertoo juuri syntyneen pienokaisen strategisia mittoja tuntuu siltä että minun päivityksessäni olisi voinut vähintään lukea että "viikon putki takana, hienoa kun ei tartte selvistellä ja hehkuttaa elämää"..

Kotirintamalla on rauhallista. Epäilen. Ja epäilen vielä jonkin aikaa. Aivan varmasti. Mutta alan olla varma että kyllä tämä tästä. Pakko mennä eteenpäin, ja tämä näyttää olevan nyt minun ratkaisuni. En halua heittää kaikkea menemään vain kuningas alkoholin, herra ketutuksen ja miehen herneenkokoisten aivojen takia. Minun on otettava tämä riski jotta en mieti tulevaisuudessa "entäs jos".. Kyllähän minä tästä tarvittaessa pois pääsen..

Välitila?

Olemme kai jonkinlaisessa välitilassa. Emme riitele, huuda, paisko tavaroita tai mitään muutakaan sellaista. Mutta myöskään hellyyttä, läheisyyttä tai spontaaneja kosketuksia ei kotimme seinien sisällä myöskään näy. Ehkä on vaan annettava asian tasaantua ja katsoa mitä tapahtuu..

Flunssaisena makasin aamulla sohvalla ja katselin tv:tä. Vauvaohjelmaa. Mitä itsensä kidutusta. Hymyileviä vanhempia. Pieniä perheitä. Kyyneleet kihosivat silmiin, miksi minä en saakaan tätä. En noista mitään. Ainakaan juuri nyt. Tuijotin kattoa ja annoin ajatusten leikitellä päässäni. Jos tämä oli tässä, mitä teen? Millä selviän yhdestätoista tavallaan hukkaan heitetystä vuodesta, sillä minulla on ollut haaveita ja unelmia joita olen tuona aikana koonnut. Leikittelin ajatuksella että jättäisin kaiken täällä taakseni, muuttaisin jonnekin kauas yksinäni, hankkisin minkä tahansa työpaikan josta saa palkkaa ja aloittaisin elämäni uudelleen tyhjältä pöydältä.

Tuon jälkeen palasin takaisin harmaaseen aamuun ja mietin miten saan itseni pidettyä koossa ja kääntämään tämän asian voitoksi. Sanotaan ettei kellekään anneta enempää kuin minkä jaksaa kantaa. Minulle, kiitos, riittäisi jo...

Vahvempi vai heikompi?

Voipi olla että nämä pohdinnat saattavat hieman karata joksikin aikaa lapsettomuuden ulkopuolelle..

Käytyjen keskustelujen jälkeen ilmapiiri -uskomatonta kyllä- kotona on vapautuneempi. Selvästi asia oli se joka puolisoa painoi ja toi ahdistuksen kotiin. Keskustelemme vapautuneemmin. Oleminen on luontevampaa. Asia ei tietenkään ole minulta vielä unohtunut. Huomaan välillä tuijottavani tyhjään ja miettiväni miksi. No, olin kesän aikana kyllä kenkku ja inhottava sekä tämän lapsiasian kanssa kiertynyt omiin tuntemuksiini. Mutta silti.

Mietin tekeekö tämä minusta ihmisenä vahvemman vai heikomman. Asian käsittelyn myötä ehkä vahvemman, voin sanoa selviytyneeni tästä(kin). Toisaalta ehkä heikomman, koska minussa on nyt -ainakin toistaiseksi- särö, joka ei ihan heti kestä toista iskua.

Vaikkakin projekti tosiaan on tällä hetkellä hieman taka-alalla, ei se minua näköjään estä unelmoimasta siitä mitä joskus haluaisin. Ihastelen hauskojen kotivideoiden suloisia hassuja vauvoja. Katselen facebookista kateellisena masukuvia (vaikka olenkin päättänyt etten mahdollisia omiani koskaan sinne lataa aiheuttamaan mahdollista mielipahaa. Onhan profiili minun eikä vatsani..). Vilkuilen haikeana kirpeässä syysilmassa vaunuja työnteleviä onnellisen näköisiä pariskuntia..

lisää pahaa oloa...

Viikolla tuli asioita selviteltyä urakalla. Ja osa peloistani vahvistui todeksi... Puolisolla ollut eräissä juhlissa kanssakäymistä muiden kanssa. Ei mitään vakavaa, mutta pahaa mieltä ja oloa minulle. Sanoi toisten tehneen aloitteen. Suutelusta siis kyse. En kysellyt enempää. En pystynyt...

Olenko viallinen yksilö kun en oikeasti edes puolivakavissani ole yhdentoista vuoden aikana katsellut muita? Tai suudellut muita? Normaaleja "kato miten hyvännäköinen" -juttuja joo, mutta että olisin edes harkinnut tarkoituksella vaikkapa flirttailua, saatikka muuta? En...

Täytynee selvitellä päätä. Selvisipähän tämäkin. En uskonutkaan että olisin yksin ollut syyllinen tähän sotkuun..

Ymmärrettävästi projektin jatkosta täytynee keskustella..

huomaan olevani yhtä kolmea pistettä...  kaikki ajatukset jäävät katki kun en uskalla niitä loppuun asti ajatella...

Parisuhde koetuksella

Olen helposti leimahtava ihminen. Samoin tyynnyn yleensä aika nopeasti. Puoliso taas on hyvinkin rauhallinen ja hermostuu harvoin. Nyt olemme kuitenkin kytevien hiilien päällä, ristitulessa ilman tulta. Ehkäpä ristituulessa.

Kesän aikana tämä projekti raastoi hermojani vaikka olin päättänyt etten asiaa ajattale. No tokihan ajattelin, en vain tikuttanut ja laskenut päiviä niin tarkasti. Söin ehkä hieman epäterveellisemmin ja kävin terassilla. Ihan mukava kesä. Paitsi että jokin on meitä kaivellut kesän ja alkusyksyn aikana. Tilanne on tällä hetkellä se, että puoliso on pistänyt projektin jäihin. Jos vaikka tilanne tästä huononee. Ei läheisyyttä, ei helliä sanoja. Minä kidun. Yritän itse kuitenkin lähestyä, koska kaipaan kosketusta, hellyyttä ja sanoja.

Jos tämä projekti päättyy tähän, tiedän katkeroituvani. Minulta otetaan pois mahdollisuus johonkin mitä olen lähes puolet elämästäni halunnut. Minulta riistetään unelma. Pelkään sitä niin valtavasti että voin pahoin.

Mikä tähän johti, en ole varma. Ehkä oma hermostukseni heijastuu häneen ja sitä kautta suhteemme on ollut koetuksella. Valitettavasti on niin että vain minä puhun. Olen puhunut ja valmis puhumaan, mutta joudun odottaamaan vastaavaa toimintaa. Tuleeko sitä, en tiedä. Tunnen olevani häkissä jonka jokainen seinä antaa sähköiskuja...

Salaliittoteoria

Viikonlopusta on selvitty.. mitähän kaikkea tuo sisälsi? No kaikkea mahdollista... Viiniä, ystäviä, pelejä, naurua, ahdistusta, uä-kuvia, laskettuja aikoja, kurkkukipua, väsymystä, hyvää ruokaa, aurinkoisia kelejä, urheilua.. Siinähän sitä viikonlopulle ohjelmaa.

Olen kiitollinen joka kerrasta kun sukulaisten luona keskustellaan uusista vauvauutisista. Pelkään joka kerta, että seuraavaksi meiltä kysytään että "koskas teille?". Luulen että puoliso kuittaisi asian olankohautuksella ja jatkaisi muita puuhia. Mutta omaa reaktiotani pelkään. Tuntuu siltä että suorastaan odotan sitä että joku sylkäisee kysymyksen ilmoille. Sitä että kiukkuisena huutaisin että mitä te kyttäätte, ei se teille kuulu. Ettekö ymmärrä että se ei ole niin yksinkertaista...  Sen kysymyksen joka polttelee kaikkien kielen päällä, mutta kukaan ei kehtaa kysyä. Toisaalta noista piireistä yksi tietää tilanteemme, voihan olla, ettei hän ole sitä pitänyt omana tietonaan. Ja siinäpä syy siihen ettei kukaan mitään kysele. Molempi pahempi siis. Salaliittoteorioita kehittelen koska tilannehan ei vielä muutoin ole riittävän stressaava. Mikäs sen parempaa kuin miettiä sen lisäksi että mitä vikaa minussa on, myös sitä että kuinka moni tästä mahtaa tietää tai aavistaa..

vauvauutisia vauvauutisia..

Niinkuin todettu, niitä pukkaa kaikilta muilta paitsi meiltä. Itse asiassa näistä uutisista selvisin kohtuullisen hyvin, MUTTA punaista sai näkemään toisen ihmisen kommentti "johan se oli aikakin tehdä" kun kakkonen on kyseessä. Mikä oikeesti saa ihmiset luulemaan että tämä on niin järjettömän yksinkertaista? Mitä se kuuluu kellekään ulkopuoliselle milloin ja kuinka monta? Jos meille jonakin päivänä pienokainen suodaan, voin vain kuvitella tinttaavani joka ikistä joka sanoo meille että johan oli aikakin. No hyvä on, ei väkivaltaa, mutta varmasti siinä vaiheessa totean hyvin kylmästi että oletko ikinä ajatellut että tämä ei ole niin itsestään selvä..


Mur..

edit: piti kaivaa tämä esille.. http://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2010/04/10/in-your-face/ tämä on vaan jotenkin niin loistavasti ilmaistu..

Onko tämä vain sairaalloinen pakkomielle?

Mietin itsekseni, onko lapsi ja 2+ kokoinen perhe minulle jo pakkomielle? Minulla on paljon hyviä asioita elämässäni, niistä täytyisi olla onnellinen. Mikähän tekee tästä asiasta minulle niin vaikean kohdata..

Kun joku voittaa lotossa, en väännä itkua kotonoa. Ja sentään jättipotin kohdalle osuminen lienee vielä aika paljon epätodennäköisempää kuin raskautuminen. Tosin meitähän ei ole tutkittu eikä hutkittu, joten en todellisista todennäköisyyksistä tiedä mitään. Ja toistaiseksi hyvä niin.

Kun naapurit ostavat uuden auton, en kiinnitä asiaan mitään huomiota. Mutta jos joku tulee vastaan uusien vaunujen kanssa, se näkyhän se vasta ahdistaakin.

Miksi en ole niin vahva? Miksi itken sitä, että en kuulu johonkin tiettyyn lokerikkoon? Miksi pyörittelen kateellisena mielessäni näitä juttuja päivästä toiseen? Miksi? Miksi? Miksi?

Tunteiden vuoristorataa

Ihan ihmeellisesti heittelee tunteet. Nyt on taas ihan hyvä olla. Aivan kuin olis joku jatkuvanmallinen PMS menossa. Mies parka... ei varmasti paljon naurata. Välillä tuntuu että pitäis varmaan oikeesti käydä jonkun luona juttelemassa että mistä nämä tuuliviiritunteet oikein johtuu.. Väsyttääkin niin pirusti ettei mitään tolkkua.

Saapas nähdä johtaako viimeaikaiset vuoristoradat siihen että tämänkin kuun osalta kylvöjä ei tule. Tänään tuntui vatsalla pientä nipistelyä vaikka aika ei kaiketi pitäisi vielä ollakaan hollilla. Toisaalta, eipä täällä mistään säännöllisestä kierrosta ole puhuttukaan..

Neulonta jatkuu nyt, seuraava nuttu menee lahjaksi. Aikaa tuotoksen toteuttamiseen on noin kuukauden verran..

Paskan määrä on vakio.

Niin se vaan menee, ei auta.

Hetken aikaa sitä luuli olevansa onnellinen. Siis enää en tiedä luuli vai oli. Päivä päivältä murenen pois.

Sijaiskohtudokumentti

Katselin pätkän dokumenttia jossa käsiteltiin kohdunvuokrausta. Tuntui hurjalta katsoa tuota ohjelmaa, naista joka on 25 vuotta yrittänyt saada lasta (kohtu oli tosin poistettu jossain vaiheessa) ja naista joka on kantanut lasta ja synnyttänyt yli kymmenen kertaa -muille. Tuntuu uskomattomalle että joku pystyy tuohon, lahjoittamaan perheen sitä kovasti kaipaaville.

Uskomattomalta tuntui myös se, että selvästi reilusti yli nelikymppiset naiset pyöräyttelevät vauvoja tilauksesta. Mikä on vikana kun täällä on tämä oma tilaus vetämässä, onkohan tilausten vastaanotossa ollut kesätyöntekijä vielä viime syksynä joka onkin nenää pyyhkinyt meidän tilauksella?? Ajatukseni hakeutuvat taas kohden sitä mietinnänaihetta; entä jos luonto ei olekaan tarkoittanut meille lapsia? Ei tässä vaiheessa, ei ehkä koskaan?

Jossain blogissa pohdittiin lapsettomuushoitoihin ryhtymistä. Kirjoittaja ei pitänyt ajatuksesta, mutta piti niitä mahdollisena jottei koskaan tarvitsisi miettiä "entäs jos". Niin että kaikki mahdollisuudet on käytetty. Itsellänikään ei hoidot vielä tunnu oikealta, uskon että jos niihin joskus menen se tapahtuu niin että tiedän henkisesti olevani valmis. Tämä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita koska kaipaan lasta todella kovasti. Toisaalta tahdon ajatella että luonto hoitaa omansa, se ottaa ja antaa niinkuin parhaaksi näkee.  Ainakin vielä ajattelen näin..

Jatkuvasti puhutaan ylikansoittumisesta, siitä että ruokaa ei riitä kaikille ja luontoa pitäisi säästää. Samaan aikaan pyritään tekemään lapsia keinolla millä hyvänsä. Tiedä sitten mikä on oikein, ristiriitaista tämä on. Ehkä sitä että minä olen minä ja minä haluan kaiken sen mitä kaikki muutkin saavat. Enkä kykene olemaan osa luonnon kokonaisuutta minulle asetetussa osassa..

Taikauskoa tai ei..

Greippimehu..ilmeisesti tuolla karvaalla, joskin minun suuhuni ihan hyvänmakuisella juomalla todella on jotain vaikutusta ainakin minun limakalvojen paksuuteen. Tämän kierron vuoto ilman mehua oli minimaalista. Käytännössä oikestaan kolme päivää. Neljäntenä ei enää mitään. Pillereiden aikana vuodon määrä oli tuota samaa luokkaa, mehun kanssa venynyt jopa viiteen päivään, joten ihan havaittavaa eroa on. No nythän sitten taas litkin tuota kummanmakuista mehua. Toimii tai ei toimi, ei siitä kai haittaakaan ole. Paitsi ehkä hampaille.. No eihän sitä purkkitolkulla päivittäin juoda.

Tämän kierron alussa olin jotenkin taistelutahtoa täynnä. Vuodon alkaminen ei tuntunut henkisesti pahalta, liekö syy siinä että tiesin kylvöjä olleen vääriin aikoihin ja niin vähän että saumaa ei ollut. Olo oli levollinen ja parina päivänä oli mielettömän positiivinen olo, olin aivan varma että tästä tulevasta kierrosta tärppää. Tuo tunne on tosiaan laantunut mutta ei kadonnut kokonaan. Kuukauden takainen paha olo ja tuska on jotenkin kääntynyt levollisempaan suuntaan. Miksi? En tiedä. Ehkä tuo varmaakin varmempi plussaamattomuus antoi jonkinlaisen henkisen hengähdystauon vaikka painajaisia unissa näkyikin.

Nyt pohdin kovasti uskallanko ottaa kutimet käteen ja jatkaa keskenjäänyttä vauvanpeittoa. Eihän pienelle saisi etukäteen mitään hankkia tai tehdä, se tietää huonoa onnea.. Mutta toisaalta olen ennenkin antanut piutpaut taikauskoasioille. Toisaalta ehkä nyt olisi hyvä vaihe aloittaa uskominen noihin...?

Painajaisia ja kiertopäivä 3

Sunnuntaiaamuna mieheni herätteli minut silittelemällä. Kesken painajaisen. Olimme unessani laivalla. Miehelläni oli kerrosta ylempänä, toisessa hytissä toinen nainen, viimeisillään raskaana. Olenko jo alitajuisesti varma siitä että vika on minussa..

Tosiaan menossa on nyt kp 3. Lauantaina tuuletuksia aiheutti 31 päivään jäänyt kierron pituus. Lyhyin sitten viime marraskuun km:n. Säännöllisyydestä tässä ei kai vielä voi puhua. Tai mikä sitten lieneekin säännöllisyyden määrite. Pisin väli viime keväällä oli 42 päivää, minkä uskon olleen pitkän ulkomaanmatkan ja aikaerojen aiheuttamaa sekaannusta. Aikanaan jäi välistä yksi kierto pillereidenkin kanssa kun aikaero iski oman osansa hormoonitoimintaan.  Muutoin keikkunut tuon 34 päivän tienoilla. On se muuten älytöntä että sitä pitää oikein päiviä laskea.. hohoijaa.. Nyt katse kohti tulevaisuutta, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä... ;)

Tottuuko niihin jossain vaiheessa?

Siis uusiin vauvauutiisiin? Tänään taas tuli uusi, vaikka väittävät että se ei ole minulta pois, se on minusta pois. Tuntuu, että joka kerta pala sydämestä kammetaan irti pienellä tikulla. Nyt se ei enää tunnu ihan niin pahalta kuin viime keväänä. Kai tähän siis jollain asteella turtuu. Palaako sydän koskaan kokonaiseksi, vai rampautuuko se lopun elämän ajaksi?

Hetken aikaa olo oli jo hieman parempi, nyt jotenkin sade ja harmaus valtaavat myös mielen. En jaksa olla oma iloinen itseni ja valitettavasti olotilani heijastuu myös ympärilleni. Itkuisuutta, saamattomuutta ja kärttyisyyttä, vanhojen asioiden vatvomista. Kuka tällaisen kanssa jaksaisi olla.

Suku?

Sain käsiini sukuamme koskevan kirjan. Siis sukukirjan, jossa on jäljitetty ihmiset aina 1700-luvun puoliväliin asti. Valtava opus jossa yli 600 sivua sukumme henkilöitä. Innokkaasti sitä eilen ja tänä aamuna selailin.Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja mikäs tämän mukavampaa, tietää mistä itse on tullut.

Tänään päivällä se sitten iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minulla ei ole lisätä ketään tuohon kirjaan. Enkä tiedä onko minulla koskaan jälkeläistä, joka voisi tutkia omia juuriaan ja saada jotain käsitystä siitä mistä on tullut. Jatkumo minun kohdallanin on siis katkolla...

Jos jotain positiivista tästä on havaittavissa, kirja on sen verran paksu että ei suvussa hirveästi taida olla lapsettomuutta.. eli jos se olisi periytyvää minun ei tarvitse olla huolissani :P

Pelkoa.. rationaalista vai irrationaalista..

Alla oleva pohdiskelu ei ole tarkoitettu kenellekään piikiksi lihaan. Vain omia ajatuksiani itsestäni ja elämästäni tällä hetkellä.

Vuosi on siis täynnä. Minä en halua luovuttaa, en koskaan ole ollut luovuttajatyyppiä (paitsi verenluovuttaja heh heh...). Minulle luovuttamista olisi tällä hetkellä lääkäriin meno ja hoitojen aloittaminen. En tiedä miksi se tuntuu niin julmetun pahalta, syönhän minä buranaakin tarvittaessa.  Ehkä taustalla lienee tiedostus siitä, että olen epätäydellinen tässä maailman luonnollisimmassa(?) asiassa. En kuitenkaan ole perfektionisti. Olen ollut kovin moneen asiaan tyytyväinen elämässäni vaikken ole saanut kaikkea suurta, mahtavaa ja kiiltävää, mutta olen myös pienestä lähtien ollut ihminen jolle perhe ja omat lapset ovat isoja asioita. Ehkä sen vuoksi tämä epätäydellisyys kaivelee ajatuksena. Toisaalta siihen liittyy myös ajatus siitä että luonto haluaa estää meidän lisääntymisemme tällä hetkellä syystä tai toisesta. Kaikki ei ehkä siis ole niinkuin pitää. Onko vika minussa, hänessä vai meissä molemmissa on loppujen lopuksi samantekevää, koska lasta ei kuulu eikä näy. Toisaalta teenkö sillä tiedolla että minussa on jotain vikkaa tällä hetkellä mitään jos kerran olen sitä mieltä että luonto hoitaa tavalla tai toisella.

Jos menisin ottamaan selvää missä on vika, joutuisin "väkisin" ehkä muuttamaan itsestäni jotain. Eihän parisuhteessakaan pidä muuttaa itseään väkisin, miksi tässä asiassa sitten.


Toivon että jossain vaiheessa luisun tähän asiaan sisälle kuten Hyrskynmyrskyn .Pikkuhiljaa kasvaisin hyväksymään epätäydellisyyteni ja voittaisin pelkoni tätä maailmaa kohtaan. Vielä en taida siihe olla valmis mutta ehkä jonain päivänä..

Ajan pysähtyminen

Vuosi sitten.. häistä oli toivuttu ja suunnitelmat suuret. Meille pikkuinen. Perhe olimme jo silloin, mutta jotakin vielä puuttui.

Onko siitä todella jo vuosi? Tuolloin ajattelin että tänä syksynä nautin ruskasta ja metsän tuoksusta koiran lisäksi lapsen kanssa. Tuleva joulu olisi ensimmäinen yhteinen meille. Nautittaisiin kynttilöistä, lämmöstä ja pienen jokelluksesta. Niistä haaveista on todella vuosi aikaa nyt.

Tuntuu, että viimeisen kuukauden aikana nämä haaveet ovat kaikonneet askel askeleelta kauemmas. Vähän kuin seisoisi yksinään neljän ruuhkassa keskellä isoa risteystä; paljon on ympärillä mutta juuri se jokin puuttuu. En saa otetta.. En ole vielä epätoivoinen, mutta ruusunpunaiset haaveet ovat kaikonneet jo.  Todellisuus on aivan toinen kuin minkä sen haluaisin olevan, eikä sitä vastaan pysty taistelemaan.

Viime syksynä tutkailin vaunuja netistä, luin kantokoppavertailuja lehdistä ja salaa kaupassa sivusilmällä ihastelin vauvanvaatteita. Kohta päästäisiin ostoksille, meidän omalle pienellä. Enää ei tee mieli tutkia noita sivuja. Kaupassakin kiiruhdan vaateosaston ohi nopeasti jotta en näkisi pieniä vaatteita hypisteleviä vanhempia ja isovanhempia.

Vaikka haaveista on nyt vuosi aikaa, odottelen vielä kolme kuukautta jotta vuosi tulee täyteen edellisestä plussasta. Tai ehkä saatan odottaa vuoden loppuun, jos vaikka joululahjan saisi... Sieltä ne haaveet taas kurkistaa ja sekoittaa mun pään..

Vickan parka..

Ei käy kateeksi että perheenlisäys on vähintään kahden valtion huolenaihe. Kaipa sitä on Viksun ja Danin häistä lähtien odoteltu vauvauutisia, niitä on ruinattu ja kinuttu. Nyt kun pieni ilmoittaa tulostaan (?) niin nimeä jo mietitään vaikka raskaus ei vielä ole kovinkaan pitkällä. Sitäpaitsi kelle muulle se kuuluu kuin vanhemmille..

Sama taitaa olla edessä myös Williellä ja Catella.. Sieltähän kaiketi keskenmenouutinenkin ehti jo kantaututa. Kyllä vaan kytätään. Enpä tiedä kyllä että kuinka paljon meitä kytätään, säälitään tai saako meistä puheenaihetta. Aika lailla sama koska asia ei muille kuulu.

Jossain selaamassani blogissa (valitettavasti en juuri muista missä..) pohdittiin eri medioiden kautta tulevia vauvauutisia ja omaa suhtautumista siihen. Minulla taitaa olla sama fiilis kuin tekstin kirjoittajalla, blogeissa se on iloinen asia, saa hymyilemään. Facebook sen sijaan saa minulla sarvet kasvamaan otsalohkoon ja tupinaa kuuluu näppäimistön ja penkin välistä. Lehdistä seurattuna tulee vain vähän haikea fiilis. Tiedä sitten mistä johtuu. Mutta selvästi reagoin eri tavoin eri tiedonlähteisiin ja henkilöihin.

Huomaan jatkuvasti kirjoittavani negatiiviseen sävyyn. Nyt täytyy olla joku kausi menossa. En mä oikeasti ole tällainen... enhän..

Ajatuksia ja kokemuksia kesältä..

Syksy tekee tuloaan. Sen voi jo haistaa.

Pidän syksystä. Odotan jo kauniita värejä ja kuulasta ilmaa josta saa ammennettua voimaa talvea kohden. Tämä on mielestäni vuodessa ehkä melkein se tylsin vaihe (paitsi juuri nyt kun  aurinko jostain pilviverhon takaa heittää hennon varjon näppäimistölle..). Suurella osalla ihmisiä on erilaisia uuden alkuja menossa, koulut alkavat, töihin palataan, vaihdetaan työkavereiden kanssa kuulumisia.

Kesä on ollut tavallaan raskas vaikka varsinaisen yrittämisen onkin pystynyt siirtämään taka-alalle ja nauttimaan auringosta, terassista, lomamatkoista. Kesään on mahtunut iso liuta vauvauutisia, pelkästään sukulaisista niitä on pomppinut 4 kpl:tta, muita tuttuja siihen lisäksi kymmenkunta. HURJA MÄÄRÄ!!

Tähän liittyen olen pohdiskellut lausahdusta jonka puolisokin heittää välillä ilmoille; "toisten lapsi ei ole meiltä pois". Itseasiassa olen tavallaan tästä eri mieltä. Jos tietty prosentuaalinen määrä ihmisistä todennäköisyyslaskennan mukaan lapsettomia, eikö silloin jokainen raskaus ja lapsi ole minun mahdollisuudestani pois?  Tiedän tämän kuulostavan kovin negatiiviselta, mutta eikö toisin ajatteleminen ole itsensä huijaamista? Ei sillä, olen kyllä alkumasennuksen jälkeen iloinen toisten puolesta. Toisaalta positiiviset ajatukset kantavat pidemmälle, eihän siitä pääse mihinkään.

Toinen asia, joka viimeaikoina on painanut mieltä, on se että joidenkin ihmisten mielestä lapsi tulee "ansaita" vastoinkäymisten kautta. Kun nyt uusi perheenjäsen ilmoittaa tulostaan, niin suodaan onni heille, onhan heillä ollut niin kovin rankkaa. Tässä tapauksessa kyseessä ei todella ole ensimmäinen lapsi. Perheessä on ollut rankkaa, mutta jos tämä on se mittari minkä mukaan jälkikasvua jaetaan, tai ajatellaan lapsentulon "kuuluvan", en ehkä halua olla jonossa enää. En minä halua ottaa kaikkea maailman lantaa naamalleni, koska siitä ei tunnu tulevan loppua. Paitsi jos p****n määrä on vakio. Kiitos kaikki kerralla sitten vaan...

Ja sitten kun kerran tähän avautumisen vauhtiin olen näköjään päässyt  (ja fiilis on monin kerroin parempi kuin maanantaina...) niin kylläpäs tämä samainen edellämainittu tuttu kesällä totesi erään ikävän tapahtuman päätteeksi että "ehkä se on korkeamman kädessä, kaikkia ei ole tarkoitettu äidiksi..". Tämä lause ei ollut minulle tarkoitettu, mutta varmaan olisi voinut vatsalaukun tähystyksen tehdä siinä hetkessä kun leuka loksahti auki. Kylläpä se kolahti. Kaikuu nuo sanat edelleen korvissa. Tehokkaasti siis luen rivienvälistä ja imen itseeni kaike negatiivisen. Kai sitä olisi aika yrittää etsiä jotain positiivistakin...vaikka tuo valo tuolla ulkona..

Pahaa oloa

Ahdistusta. Fyysistä pahoinvointia. Edes itkua ei tällä hetkellä tule vaikka mieli tekisi.

Vauvauutisia tunkee joka suunnalta. Syntyneitä, syntymässä olevia, raskauksia, alkuraskauksia.. Tekisi mieli vetää huppu päähän ja katsoa vaan omia varpaita. Missäköhän vaiheessa väkinäinen onnitteluhymy vaihtuu irvistykseksi. Nyt on tunne että kohta en kestä enää.

Kotona on ahdistavaa. Puoliso on tällä hetkellä mielummin töissä ja tapaa työkavereita kuin yrittäisi ymmärtää ja kuunnella minua. Tunnen olevani tällä hetkellä  todella yksin. No, itsepä olen hautani niinsanotusti kaivanut, unohdin vaan ottaa tikkaat mukaan jotta pääsisin täältä pohjalta pois.  

Juuri nyt en tiedä mihin suuntaan kulkea.

Kun ei vielä kuulu mihinkään

Olen kahlaillut läpi hieman lapsettomuusblogeja sekä keskustelupalstoja. Ja tajuntaan iskee pieni ahdistus, minä en kuulu mihinkään! Lapsettomuutta on niin paljon ja niin vaikeaa, että vaikka tunnen painiskelevani tämän asian kanssa, oikeasti lapsettomien silmissä en vielä ole lapseton. EmmyAurora n hieman vanhemmassa blogitekstissä tätä asia tuli esille, mutta siitä toisesta näkökulmasta.

Kolmekymmentä ikävuotta on SE rajapyykki selvästi. Ennen sitä "ei nyt vaan ole tärpännyt". Kun kolmekymmentä pärähtää tauluun voi alkaa pohtia lisääntymisen hankaluutta. Ei ennen sitä. (Siis tältä se yleisesti vaikuttaa.) Minä en ole vielä päräyttänyt tuota lukua rikki, en varmaan siis voi puhua oikeasta lapsettomuudesta.

Vuoden rajapyykki. Tämä tietysti on aika selkeä, koska tutkimuksiahan ei aloiteta ennen kuin vuosi yrittämistä on takana. Paitsi jos olet yli kolmekymmentä, ja/tai kohdallesi sattuu empaattinen lääkäri tai rahapussi on ääriään myöten täynnä. (Tämä siis omaa tulkintaa, myös erinäisten tekstien perusteella..) Mutta siis vajaa vuosi yrittämistä, ja viikolla kuusi keskeytynyt plussa viime marraskuulta blokkaavat meidät taas ulos lapsettomista. Tähän samaan tosiaan tietysti menee se että onko yritetty kaksi vuotta tai kymmenen vuotta, juuri tuo kastijärjestelmä mistä EA osuvasti blogissaan puhui.

Tutkimukset ja hoidot. Tuntuu siltä että tutkimuksissa käynti on ihan normimeininkiä ja vähintään jonkinnäköistä nappia sitä matkaan saadaan samoin tein. Ja mitä rankemmat hoidot, sitä "vakuuttavammin" on lapseton. Vaikkakin lapseton on ollut jo paljon aikaisemmin. Me emme ole tutkimuksissa tai hoidoissa käyneet, joten tästä emme tiedä mitään. Eli tiedämme ja tunnemme liian vähän ollaksemme lapsettomia. Voihan olla että meillä on kaikki kunnossa, ei nyt vaan ole tärpännyt. Emme voi tietää, koska asiaa ei ole tutkittu.


Keskenmenot. Se että onni annetaan ja sitten se otetaan pois. Toisilla useasti. Elämä härnää. Mitä useammin ja mitä pidemmällä raskaus on, sitä tiukemmaksi sen kokeneiden piiri tuntuu muodostuvan. Mehän emme puhu enää samaa kieltäkään, viikko kuusi ei ole yhtään mitään, eihän sitä edes välttämättä olisi tiennyt jos ei tikusta olisi tarkistanut.

* * *
Tunnen olevani piirin ulkopuolella. Varvistelen ja kurkistelen selkien ja olkapäiden yli. Minä. Täällä. Ja pysähdyn. Haluanko tosiaan tuohon piiriin? Miksi minä haluan sinne? Miksi haluan melkein epätoivoisesti tätä hyväksyntä kun se ei kuitenkaan tee minusta yhtään tämän parempaa ihmistä?

Jos kirjoitan sen tänne, muuttuuko se todeksi?

Tuntuu pelottavalta astua tähän maailmaan. Olen selaillut useitakin lapsettomuutta ja lapsettomuushoitoja käsitteleviä blogeja. Vaikuttaa siltä, että kirjoittaminen puhdistaa. Helpottaa monen tilannetta. Samalla olen kuitenkin myös huomannut, että jossain vaiheessa kirjoittajat siirtyvät salasanan taakse. Tästä tulee liian henkilökohtaista. Vaikka ei tämä tällä aloitushetkelläkään enää henkilökohtaisemmaksi voi muuttua.

Olemme yrittäneet lasta 8/2010 alkaen. Kumpikaan meistä ei ole sanonut ääneen että olisimme lapsettomia. Olen asiaa sivunnut keskusteluissa silloin tällöin, mutta sen enempää asiaan ei ole paneuduttu. Olemme siis toistaiseksi vain aviopari joka yrittää ja toivoo itselleen lasta.

Pelkään että aloittamalla tämän blogin tämä muuttuu todeksi. Me olemme lapsettomia. Ainakin vielä.  Joudunko minäkin käymään läpi tuon karmaisevan monivuotisen taistelun oman pienokaisen saamiseksi. Hoitoja, lääkkeitä, itkua, turhautumista.

Jos ja kun saan aikaiseksi tänne kirjoitella, tulee asiat olemaan varmasti aika pitkälle sitä samaa, mitä muissakin tämän aihealueen blogeissa... tuskinpa tästä mitään uutta ja hienoa näkökulmaa saa aikaiseksi.  Mutta toivon että tämä toimii terapeuttisena minulle. Ainakin lukiessani muiden tarinoita olen aistivinani tietynlaista helpotusta kun asiat saa purkaa sanoiksi.