Olemme kai jonkinlaisessa välitilassa. Emme riitele, huuda, paisko tavaroita tai mitään muutakaan sellaista. Mutta myöskään hellyyttä, läheisyyttä tai spontaaneja kosketuksia ei kotimme seinien sisällä myöskään näy. Ehkä on vaan annettava asian tasaantua ja katsoa mitä tapahtuu..
Flunssaisena makasin aamulla sohvalla ja katselin tv:tä. Vauvaohjelmaa. Mitä itsensä kidutusta. Hymyileviä vanhempia. Pieniä perheitä. Kyyneleet kihosivat silmiin, miksi minä en saakaan tätä. En noista mitään. Ainakaan juuri nyt. Tuijotin kattoa ja annoin ajatusten leikitellä päässäni. Jos tämä oli tässä, mitä teen? Millä selviän yhdestätoista tavallaan hukkaan heitetystä vuodesta, sillä minulla on ollut haaveita ja unelmia joita olen tuona aikana koonnut. Leikittelin ajatuksella että jättäisin kaiken täällä taakseni, muuttaisin jonnekin kauas yksinäni, hankkisin minkä tahansa työpaikan josta saa palkkaa ja aloittaisin elämäni uudelleen tyhjältä pöydältä.
Tuon jälkeen palasin takaisin harmaaseen aamuun ja mietin miten saan itseni pidettyä koossa ja kääntämään tämän asian voitoksi. Sanotaan ettei kellekään anneta enempää kuin minkä jaksaa kantaa. Minulle, kiitos, riittäisi jo...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti