Miten tv-ohjelmsita bongaa asioita?

Se on jännä miten tuntuu siltä että tv-ohjelmat koskettavat minua juuri niillä asioilla jotka ovat minulle ajankohtaisia. Puumanaista katsellessa siinä sivuttiin pettämistä. Amyn lailla sarjassa tehtiin positiivisia raskaustestejä ja Muodin huipulle Heidi kertoo heti ohjelman alkumetreille olevansa "raskaasti raskaana..".. joo.. ehkä pitäis lopettaa tv.n katselu. TAI sitten siirtyä sarjamurhaelokuviin tai muuhun sellaiseen.

Toinen asia mikä mietityttää, on se että miksi en ole riittävän vahva jotta voisin hylätä fb:n. Kun huomaa, että oma statuspäivityksesnä on kahden päivityksen välissä, joista alempi hehkuttaa Kelan äitiyspakkauksen saapumista ja ylempi kertoo juuri syntyneen pienokaisen strategisia mittoja tuntuu siltä että minun päivityksessäni olisi voinut vähintään lukea että "viikon putki takana, hienoa kun ei tartte selvistellä ja hehkuttaa elämää"..

Kotirintamalla on rauhallista. Epäilen. Ja epäilen vielä jonkin aikaa. Aivan varmasti. Mutta alan olla varma että kyllä tämä tästä. Pakko mennä eteenpäin, ja tämä näyttää olevan nyt minun ratkaisuni. En halua heittää kaikkea menemään vain kuningas alkoholin, herra ketutuksen ja miehen herneenkokoisten aivojen takia. Minun on otettava tämä riski jotta en mieti tulevaisuudessa "entäs jos".. Kyllähän minä tästä tarvittaessa pois pääsen..

Välitila?

Olemme kai jonkinlaisessa välitilassa. Emme riitele, huuda, paisko tavaroita tai mitään muutakaan sellaista. Mutta myöskään hellyyttä, läheisyyttä tai spontaaneja kosketuksia ei kotimme seinien sisällä myöskään näy. Ehkä on vaan annettava asian tasaantua ja katsoa mitä tapahtuu..

Flunssaisena makasin aamulla sohvalla ja katselin tv:tä. Vauvaohjelmaa. Mitä itsensä kidutusta. Hymyileviä vanhempia. Pieniä perheitä. Kyyneleet kihosivat silmiin, miksi minä en saakaan tätä. En noista mitään. Ainakaan juuri nyt. Tuijotin kattoa ja annoin ajatusten leikitellä päässäni. Jos tämä oli tässä, mitä teen? Millä selviän yhdestätoista tavallaan hukkaan heitetystä vuodesta, sillä minulla on ollut haaveita ja unelmia joita olen tuona aikana koonnut. Leikittelin ajatuksella että jättäisin kaiken täällä taakseni, muuttaisin jonnekin kauas yksinäni, hankkisin minkä tahansa työpaikan josta saa palkkaa ja aloittaisin elämäni uudelleen tyhjältä pöydältä.

Tuon jälkeen palasin takaisin harmaaseen aamuun ja mietin miten saan itseni pidettyä koossa ja kääntämään tämän asian voitoksi. Sanotaan ettei kellekään anneta enempää kuin minkä jaksaa kantaa. Minulle, kiitos, riittäisi jo...

Vahvempi vai heikompi?

Voipi olla että nämä pohdinnat saattavat hieman karata joksikin aikaa lapsettomuuden ulkopuolelle..

Käytyjen keskustelujen jälkeen ilmapiiri -uskomatonta kyllä- kotona on vapautuneempi. Selvästi asia oli se joka puolisoa painoi ja toi ahdistuksen kotiin. Keskustelemme vapautuneemmin. Oleminen on luontevampaa. Asia ei tietenkään ole minulta vielä unohtunut. Huomaan välillä tuijottavani tyhjään ja miettiväni miksi. No, olin kesän aikana kyllä kenkku ja inhottava sekä tämän lapsiasian kanssa kiertynyt omiin tuntemuksiini. Mutta silti.

Mietin tekeekö tämä minusta ihmisenä vahvemman vai heikomman. Asian käsittelyn myötä ehkä vahvemman, voin sanoa selviytyneeni tästä(kin). Toisaalta ehkä heikomman, koska minussa on nyt -ainakin toistaiseksi- särö, joka ei ihan heti kestä toista iskua.

Vaikkakin projekti tosiaan on tällä hetkellä hieman taka-alalla, ei se minua näköjään estä unelmoimasta siitä mitä joskus haluaisin. Ihastelen hauskojen kotivideoiden suloisia hassuja vauvoja. Katselen facebookista kateellisena masukuvia (vaikka olenkin päättänyt etten mahdollisia omiani koskaan sinne lataa aiheuttamaan mahdollista mielipahaa. Onhan profiili minun eikä vatsani..). Vilkuilen haikeana kirpeässä syysilmassa vaunuja työnteleviä onnellisen näköisiä pariskuntia..

lisää pahaa oloa...

Viikolla tuli asioita selviteltyä urakalla. Ja osa peloistani vahvistui todeksi... Puolisolla ollut eräissä juhlissa kanssakäymistä muiden kanssa. Ei mitään vakavaa, mutta pahaa mieltä ja oloa minulle. Sanoi toisten tehneen aloitteen. Suutelusta siis kyse. En kysellyt enempää. En pystynyt...

Olenko viallinen yksilö kun en oikeasti edes puolivakavissani ole yhdentoista vuoden aikana katsellut muita? Tai suudellut muita? Normaaleja "kato miten hyvännäköinen" -juttuja joo, mutta että olisin edes harkinnut tarkoituksella vaikkapa flirttailua, saatikka muuta? En...

Täytynee selvitellä päätä. Selvisipähän tämäkin. En uskonutkaan että olisin yksin ollut syyllinen tähän sotkuun..

Ymmärrettävästi projektin jatkosta täytynee keskustella..

huomaan olevani yhtä kolmea pistettä...  kaikki ajatukset jäävät katki kun en uskalla niitä loppuun asti ajatella...

Parisuhde koetuksella

Olen helposti leimahtava ihminen. Samoin tyynnyn yleensä aika nopeasti. Puoliso taas on hyvinkin rauhallinen ja hermostuu harvoin. Nyt olemme kuitenkin kytevien hiilien päällä, ristitulessa ilman tulta. Ehkäpä ristituulessa.

Kesän aikana tämä projekti raastoi hermojani vaikka olin päättänyt etten asiaa ajattale. No tokihan ajattelin, en vain tikuttanut ja laskenut päiviä niin tarkasti. Söin ehkä hieman epäterveellisemmin ja kävin terassilla. Ihan mukava kesä. Paitsi että jokin on meitä kaivellut kesän ja alkusyksyn aikana. Tilanne on tällä hetkellä se, että puoliso on pistänyt projektin jäihin. Jos vaikka tilanne tästä huononee. Ei läheisyyttä, ei helliä sanoja. Minä kidun. Yritän itse kuitenkin lähestyä, koska kaipaan kosketusta, hellyyttä ja sanoja.

Jos tämä projekti päättyy tähän, tiedän katkeroituvani. Minulta otetaan pois mahdollisuus johonkin mitä olen lähes puolet elämästäni halunnut. Minulta riistetään unelma. Pelkään sitä niin valtavasti että voin pahoin.

Mikä tähän johti, en ole varma. Ehkä oma hermostukseni heijastuu häneen ja sitä kautta suhteemme on ollut koetuksella. Valitettavasti on niin että vain minä puhun. Olen puhunut ja valmis puhumaan, mutta joudun odottaamaan vastaavaa toimintaa. Tuleeko sitä, en tiedä. Tunnen olevani häkissä jonka jokainen seinä antaa sähköiskuja...

Salaliittoteoria

Viikonlopusta on selvitty.. mitähän kaikkea tuo sisälsi? No kaikkea mahdollista... Viiniä, ystäviä, pelejä, naurua, ahdistusta, uä-kuvia, laskettuja aikoja, kurkkukipua, väsymystä, hyvää ruokaa, aurinkoisia kelejä, urheilua.. Siinähän sitä viikonlopulle ohjelmaa.

Olen kiitollinen joka kerrasta kun sukulaisten luona keskustellaan uusista vauvauutisista. Pelkään joka kerta, että seuraavaksi meiltä kysytään että "koskas teille?". Luulen että puoliso kuittaisi asian olankohautuksella ja jatkaisi muita puuhia. Mutta omaa reaktiotani pelkään. Tuntuu siltä että suorastaan odotan sitä että joku sylkäisee kysymyksen ilmoille. Sitä että kiukkuisena huutaisin että mitä te kyttäätte, ei se teille kuulu. Ettekö ymmärrä että se ei ole niin yksinkertaista...  Sen kysymyksen joka polttelee kaikkien kielen päällä, mutta kukaan ei kehtaa kysyä. Toisaalta noista piireistä yksi tietää tilanteemme, voihan olla, ettei hän ole sitä pitänyt omana tietonaan. Ja siinäpä syy siihen ettei kukaan mitään kysele. Molempi pahempi siis. Salaliittoteorioita kehittelen koska tilannehan ei vielä muutoin ole riittävän stressaava. Mikäs sen parempaa kuin miettiä sen lisäksi että mitä vikaa minussa on, myös sitä että kuinka moni tästä mahtaa tietää tai aavistaa..

vauvauutisia vauvauutisia..

Niinkuin todettu, niitä pukkaa kaikilta muilta paitsi meiltä. Itse asiassa näistä uutisista selvisin kohtuullisen hyvin, MUTTA punaista sai näkemään toisen ihmisen kommentti "johan se oli aikakin tehdä" kun kakkonen on kyseessä. Mikä oikeesti saa ihmiset luulemaan että tämä on niin järjettömän yksinkertaista? Mitä se kuuluu kellekään ulkopuoliselle milloin ja kuinka monta? Jos meille jonakin päivänä pienokainen suodaan, voin vain kuvitella tinttaavani joka ikistä joka sanoo meille että johan oli aikakin. No hyvä on, ei väkivaltaa, mutta varmasti siinä vaiheessa totean hyvin kylmästi että oletko ikinä ajatellut että tämä ei ole niin itsestään selvä..


Mur..

edit: piti kaivaa tämä esille.. http://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2010/04/10/in-your-face/ tämä on vaan jotenkin niin loistavasti ilmaistu..

Onko tämä vain sairaalloinen pakkomielle?

Mietin itsekseni, onko lapsi ja 2+ kokoinen perhe minulle jo pakkomielle? Minulla on paljon hyviä asioita elämässäni, niistä täytyisi olla onnellinen. Mikähän tekee tästä asiasta minulle niin vaikean kohdata..

Kun joku voittaa lotossa, en väännä itkua kotonoa. Ja sentään jättipotin kohdalle osuminen lienee vielä aika paljon epätodennäköisempää kuin raskautuminen. Tosin meitähän ei ole tutkittu eikä hutkittu, joten en todellisista todennäköisyyksistä tiedä mitään. Ja toistaiseksi hyvä niin.

Kun naapurit ostavat uuden auton, en kiinnitä asiaan mitään huomiota. Mutta jos joku tulee vastaan uusien vaunujen kanssa, se näkyhän se vasta ahdistaakin.

Miksi en ole niin vahva? Miksi itken sitä, että en kuulu johonkin tiettyyn lokerikkoon? Miksi pyörittelen kateellisena mielessäni näitä juttuja päivästä toiseen? Miksi? Miksi? Miksi?

Tunteiden vuoristorataa

Ihan ihmeellisesti heittelee tunteet. Nyt on taas ihan hyvä olla. Aivan kuin olis joku jatkuvanmallinen PMS menossa. Mies parka... ei varmasti paljon naurata. Välillä tuntuu että pitäis varmaan oikeesti käydä jonkun luona juttelemassa että mistä nämä tuuliviiritunteet oikein johtuu.. Väsyttääkin niin pirusti ettei mitään tolkkua.

Saapas nähdä johtaako viimeaikaiset vuoristoradat siihen että tämänkin kuun osalta kylvöjä ei tule. Tänään tuntui vatsalla pientä nipistelyä vaikka aika ei kaiketi pitäisi vielä ollakaan hollilla. Toisaalta, eipä täällä mistään säännöllisestä kierrosta ole puhuttukaan..

Neulonta jatkuu nyt, seuraava nuttu menee lahjaksi. Aikaa tuotoksen toteuttamiseen on noin kuukauden verran..

Paskan määrä on vakio.

Niin se vaan menee, ei auta.

Hetken aikaa sitä luuli olevansa onnellinen. Siis enää en tiedä luuli vai oli. Päivä päivältä murenen pois.

Sijaiskohtudokumentti

Katselin pätkän dokumenttia jossa käsiteltiin kohdunvuokrausta. Tuntui hurjalta katsoa tuota ohjelmaa, naista joka on 25 vuotta yrittänyt saada lasta (kohtu oli tosin poistettu jossain vaiheessa) ja naista joka on kantanut lasta ja synnyttänyt yli kymmenen kertaa -muille. Tuntuu uskomattomalle että joku pystyy tuohon, lahjoittamaan perheen sitä kovasti kaipaaville.

Uskomattomalta tuntui myös se, että selvästi reilusti yli nelikymppiset naiset pyöräyttelevät vauvoja tilauksesta. Mikä on vikana kun täällä on tämä oma tilaus vetämässä, onkohan tilausten vastaanotossa ollut kesätyöntekijä vielä viime syksynä joka onkin nenää pyyhkinyt meidän tilauksella?? Ajatukseni hakeutuvat taas kohden sitä mietinnänaihetta; entä jos luonto ei olekaan tarkoittanut meille lapsia? Ei tässä vaiheessa, ei ehkä koskaan?

Jossain blogissa pohdittiin lapsettomuushoitoihin ryhtymistä. Kirjoittaja ei pitänyt ajatuksesta, mutta piti niitä mahdollisena jottei koskaan tarvitsisi miettiä "entäs jos". Niin että kaikki mahdollisuudet on käytetty. Itsellänikään ei hoidot vielä tunnu oikealta, uskon että jos niihin joskus menen se tapahtuu niin että tiedän henkisesti olevani valmis. Tämä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita koska kaipaan lasta todella kovasti. Toisaalta tahdon ajatella että luonto hoitaa omansa, se ottaa ja antaa niinkuin parhaaksi näkee.  Ainakin vielä ajattelen näin..

Jatkuvasti puhutaan ylikansoittumisesta, siitä että ruokaa ei riitä kaikille ja luontoa pitäisi säästää. Samaan aikaan pyritään tekemään lapsia keinolla millä hyvänsä. Tiedä sitten mikä on oikein, ristiriitaista tämä on. Ehkä sitä että minä olen minä ja minä haluan kaiken sen mitä kaikki muutkin saavat. Enkä kykene olemaan osa luonnon kokonaisuutta minulle asetetussa osassa..

Taikauskoa tai ei..

Greippimehu..ilmeisesti tuolla karvaalla, joskin minun suuhuni ihan hyvänmakuisella juomalla todella on jotain vaikutusta ainakin minun limakalvojen paksuuteen. Tämän kierron vuoto ilman mehua oli minimaalista. Käytännössä oikestaan kolme päivää. Neljäntenä ei enää mitään. Pillereiden aikana vuodon määrä oli tuota samaa luokkaa, mehun kanssa venynyt jopa viiteen päivään, joten ihan havaittavaa eroa on. No nythän sitten taas litkin tuota kummanmakuista mehua. Toimii tai ei toimi, ei siitä kai haittaakaan ole. Paitsi ehkä hampaille.. No eihän sitä purkkitolkulla päivittäin juoda.

Tämän kierron alussa olin jotenkin taistelutahtoa täynnä. Vuodon alkaminen ei tuntunut henkisesti pahalta, liekö syy siinä että tiesin kylvöjä olleen vääriin aikoihin ja niin vähän että saumaa ei ollut. Olo oli levollinen ja parina päivänä oli mielettömän positiivinen olo, olin aivan varma että tästä tulevasta kierrosta tärppää. Tuo tunne on tosiaan laantunut mutta ei kadonnut kokonaan. Kuukauden takainen paha olo ja tuska on jotenkin kääntynyt levollisempaan suuntaan. Miksi? En tiedä. Ehkä tuo varmaakin varmempi plussaamattomuus antoi jonkinlaisen henkisen hengähdystauon vaikka painajaisia unissa näkyikin.

Nyt pohdin kovasti uskallanko ottaa kutimet käteen ja jatkaa keskenjäänyttä vauvanpeittoa. Eihän pienelle saisi etukäteen mitään hankkia tai tehdä, se tietää huonoa onnea.. Mutta toisaalta olen ennenkin antanut piutpaut taikauskoasioille. Toisaalta ehkä nyt olisi hyvä vaihe aloittaa uskominen noihin...?

Painajaisia ja kiertopäivä 3

Sunnuntaiaamuna mieheni herätteli minut silittelemällä. Kesken painajaisen. Olimme unessani laivalla. Miehelläni oli kerrosta ylempänä, toisessa hytissä toinen nainen, viimeisillään raskaana. Olenko jo alitajuisesti varma siitä että vika on minussa..

Tosiaan menossa on nyt kp 3. Lauantaina tuuletuksia aiheutti 31 päivään jäänyt kierron pituus. Lyhyin sitten viime marraskuun km:n. Säännöllisyydestä tässä ei kai vielä voi puhua. Tai mikä sitten lieneekin säännöllisyyden määrite. Pisin väli viime keväällä oli 42 päivää, minkä uskon olleen pitkän ulkomaanmatkan ja aikaerojen aiheuttamaa sekaannusta. Aikanaan jäi välistä yksi kierto pillereidenkin kanssa kun aikaero iski oman osansa hormoonitoimintaan.  Muutoin keikkunut tuon 34 päivän tienoilla. On se muuten älytöntä että sitä pitää oikein päiviä laskea.. hohoijaa.. Nyt katse kohti tulevaisuutta, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä... ;)