Kun ei vielä kuulu mihinkään

Olen kahlaillut läpi hieman lapsettomuusblogeja sekä keskustelupalstoja. Ja tajuntaan iskee pieni ahdistus, minä en kuulu mihinkään! Lapsettomuutta on niin paljon ja niin vaikeaa, että vaikka tunnen painiskelevani tämän asian kanssa, oikeasti lapsettomien silmissä en vielä ole lapseton. EmmyAurora n hieman vanhemmassa blogitekstissä tätä asia tuli esille, mutta siitä toisesta näkökulmasta.

Kolmekymmentä ikävuotta on SE rajapyykki selvästi. Ennen sitä "ei nyt vaan ole tärpännyt". Kun kolmekymmentä pärähtää tauluun voi alkaa pohtia lisääntymisen hankaluutta. Ei ennen sitä. (Siis tältä se yleisesti vaikuttaa.) Minä en ole vielä päräyttänyt tuota lukua rikki, en varmaan siis voi puhua oikeasta lapsettomuudesta.

Vuoden rajapyykki. Tämä tietysti on aika selkeä, koska tutkimuksiahan ei aloiteta ennen kuin vuosi yrittämistä on takana. Paitsi jos olet yli kolmekymmentä, ja/tai kohdallesi sattuu empaattinen lääkäri tai rahapussi on ääriään myöten täynnä. (Tämä siis omaa tulkintaa, myös erinäisten tekstien perusteella..) Mutta siis vajaa vuosi yrittämistä, ja viikolla kuusi keskeytynyt plussa viime marraskuulta blokkaavat meidät taas ulos lapsettomista. Tähän samaan tosiaan tietysti menee se että onko yritetty kaksi vuotta tai kymmenen vuotta, juuri tuo kastijärjestelmä mistä EA osuvasti blogissaan puhui.

Tutkimukset ja hoidot. Tuntuu siltä että tutkimuksissa käynti on ihan normimeininkiä ja vähintään jonkinnäköistä nappia sitä matkaan saadaan samoin tein. Ja mitä rankemmat hoidot, sitä "vakuuttavammin" on lapseton. Vaikkakin lapseton on ollut jo paljon aikaisemmin. Me emme ole tutkimuksissa tai hoidoissa käyneet, joten tästä emme tiedä mitään. Eli tiedämme ja tunnemme liian vähän ollaksemme lapsettomia. Voihan olla että meillä on kaikki kunnossa, ei nyt vaan ole tärpännyt. Emme voi tietää, koska asiaa ei ole tutkittu.


Keskenmenot. Se että onni annetaan ja sitten se otetaan pois. Toisilla useasti. Elämä härnää. Mitä useammin ja mitä pidemmällä raskaus on, sitä tiukemmaksi sen kokeneiden piiri tuntuu muodostuvan. Mehän emme puhu enää samaa kieltäkään, viikko kuusi ei ole yhtään mitään, eihän sitä edes välttämättä olisi tiennyt jos ei tikusta olisi tarkistanut.

* * *
Tunnen olevani piirin ulkopuolella. Varvistelen ja kurkistelen selkien ja olkapäiden yli. Minä. Täällä. Ja pysähdyn. Haluanko tosiaan tuohon piiriin? Miksi minä haluan sinne? Miksi haluan melkein epätoivoisesti tätä hyväksyntä kun se ei kuitenkaan tee minusta yhtään tämän parempaa ihmistä?