Alla oleva pohdiskelu ei ole tarkoitettu kenellekään piikiksi lihaan. Vain omia ajatuksiani itsestäni ja elämästäni tällä hetkellä.
Vuosi on siis täynnä. Minä en halua luovuttaa, en koskaan ole ollut luovuttajatyyppiä (paitsi verenluovuttaja heh heh...). Minulle luovuttamista olisi tällä hetkellä lääkäriin meno ja hoitojen aloittaminen. En tiedä miksi se tuntuu niin julmetun pahalta, syönhän minä buranaakin tarvittaessa. Ehkä taustalla lienee tiedostus siitä, että olen epätäydellinen tässä maailman luonnollisimmassa(?) asiassa. En kuitenkaan ole perfektionisti. Olen ollut kovin moneen asiaan tyytyväinen elämässäni vaikken ole saanut kaikkea suurta, mahtavaa ja kiiltävää, mutta olen myös pienestä lähtien ollut ihminen jolle perhe ja omat lapset ovat isoja asioita. Ehkä sen vuoksi tämä epätäydellisyys kaivelee ajatuksena. Toisaalta siihen liittyy myös ajatus siitä että luonto haluaa estää meidän lisääntymisemme tällä hetkellä syystä tai toisesta. Kaikki ei ehkä siis ole niinkuin pitää. Onko vika minussa, hänessä vai meissä molemmissa on loppujen lopuksi samantekevää, koska lasta ei kuulu eikä näy. Toisaalta teenkö sillä tiedolla että minussa on jotain vikkaa tällä hetkellä mitään jos kerran olen sitä mieltä että luonto hoitaa tavalla tai toisella.
Jos menisin ottamaan selvää missä on vika, joutuisin "väkisin" ehkä muuttamaan itsestäni jotain. Eihän parisuhteessakaan pidä muuttaa itseään väkisin, miksi tässä asiassa sitten.
Toivon että jossain vaiheessa luisun tähän asiaan sisälle kuten Hyrskynmyrskyn .Pikkuhiljaa kasvaisin hyväksymään epätäydellisyyteni ja voittaisin pelkoni tätä maailmaa kohtaan. Vielä en taida siihe olla valmis mutta ehkä jonain päivänä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti