Mietin itsekseni, onko lapsi ja 2+ kokoinen perhe minulle jo pakkomielle? Minulla on paljon hyviä asioita elämässäni, niistä täytyisi olla onnellinen. Mikähän tekee tästä asiasta minulle niin vaikean kohdata..
Kun joku voittaa lotossa, en väännä itkua kotonoa. Ja sentään jättipotin kohdalle osuminen lienee vielä aika paljon epätodennäköisempää kuin raskautuminen. Tosin meitähän ei ole tutkittu eikä hutkittu, joten en todellisista todennäköisyyksistä tiedä mitään. Ja toistaiseksi hyvä niin.
Kun naapurit ostavat uuden auton, en kiinnitä asiaan mitään huomiota. Mutta jos joku tulee vastaan uusien vaunujen kanssa, se näkyhän se vasta ahdistaakin.
Miksi en ole niin vahva? Miksi itken sitä, että en kuulu johonkin tiettyyn lokerikkoon? Miksi pyörittelen kateellisena mielessäni näitä juttuja päivästä toiseen? Miksi? Miksi? Miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti